Pelottaako?

Tietoja

Luotu 02.02.2012

Kirjoittanut Piatta Rulja

Olin menneenä viikonloppuna kouluttamassa palokunnan nuoriso-osaston johtajakurssilla. Turvallisuus-luennolla kurssinjohtaja onnistui tehokkaasti (vaikkakin tahattomasti) pelotella tulevia johtajia erilaisilla uhkakuvilla. Päällimmäisenä luennosta jäi omaankin mieleeni kysymys, entä jos?

Entä jos unohdan palokunnan keittolevyn päälle, kun lähden kotiin? Entä jos joku onnistuu minun vetämissä harjoituksissa viiltämään reiteensä haavan palokirveellä? Entä jos joku päätyy makaamaan maassa tikkaiden alla kallo halki ja aivot punertavalla asfaltilla?

Jokseenkin pelottavaa.

Turvallisuudentunne on ihmeellinen juttu. Esimerkiksi koti tuntuu maailman turvallisimmalta paikalta, mutta siellä niitä onnettomuuksia vasta sattuukin. Monessa kodissa kaadutaan, pudotaan, juodaan liikaa alkoholia tai laiminlyödään paloturvallisuus. Toisaalta, kotonakin alkaa herkästi pelottaa sitten, kun yrittää Hohdon tai Manaajan jälkeen saada yksin unta. Todellista vaaraa ei tietenkään ole, mutta kylmät väreet karkeloivat selkärangalla.

Järjestäytyneessä yhteiskunnassa voimme luottaa siihen, että ihmiset ympärillämme ovat sitoutuneet jonkinlaisiin moraalisääntöihin, kuten siihen, ettei toista ihmistä saa vahingoittaa. Voimme kävellä kauppamatkamme ilman, että pelkäisimme jatkuvasti henkemme puolesta. Tähän samaan asiaan liittyy myös se, miksi tunnen oloni palokunnassa niin turvalliseksi. En vain siksi, että ympärillä on koko ajan joukko osaavia ja taitavia auttajia, vaan myös siksi, että tiedän palokuntalaisten välittävän toisistaan. Tiedän, että joku tulisi pelastamaan, jos olisin pulassa.

Lopulta kyse ei ole siitä, että pitäisi osata pelätä, vaan siitä, ettemme saa olla välinpitämättömiä. Meidän pitää osata käyttää mielikuvitustamme, sitä samaa kykyä, joka laukkaa kesyttömästi kauhuleffan jälkeen. Mielikuvituksen avulla voi sananmukaisesti kuvitella ja ymmärtää, mitä kaikkea voi sattua. Ja kun ymmärtää, ei ole mitään syytä pelätä, koska on vaikka kuinka paljon keinoja ehkäistä onnettomuuksia. Keittolevyn voi aina käydä tarkistamassa. Palokunnassa harjoitukset voi suunnitella hyvinkin turvallisiksi, kun vain ymmärtää vähän kuvitella.

Minun tuleni

Tietoja

Luotu 19.01.2012

Kirjoittanut Brita Somerkoski

Oletko koskaan katsonut pitkään ja paikallasi istuen tulen liekkiä? Eikö se näytäkin kiehtovalta – omaa elämäänsä elävältä ja jotenkin ylväältä. Ja entä äänet sitten? Rasahdukset ja humina kertovat, että pian on lämmintä..Tulen ääressä makkara maistuu jotenkin paremmalta ja jutut tuntuvat tärkeämmiltä. Sytyttämisen taito on tarpeellinen ja sammuttamisen taito itsestään selvä. Tuli tarjoaa turvaa, yhdistää ihmiset ja pelottaa petoeläimet.

Jälkeenpäin mukava savun tuoksu viipyy vaatteissa ja tuo mieleen muistoja miellyttävistä hetkistä: nuotion vierellä vietetty yö kipinävahtina, teltan kamiinan loimotus, pakissa tehty makkarakeitto tai iltaohjelma liekkien loimottaessa salaperäisinä metsässä. Tunnelmat sellaisilta partioretkiltä, joista koulussa kaverit eivät osanneet edes uneksia. Muistoissa tuli, joka on lämmön ja valon lähde, tarpeellinen työkalu. Sellainen on minun tuleni. Siihen liittyy kaikenlaista hyvää, oikeaa ja turvallista.

Sitten vanhempana opin tuntemaan toisen tulen. Näin työssäni, miten paloautot lähtivät hallin ahtaista ovista ulos. Näin, miten sinisten miesten joukko liukui tankoa pitkin saappaisiinsa aamulla, yöllä, viikonloppuna, jouluna – silloin, kun minä suljin tietokoneeni ja lähdin kotiin paloasemalta. Haistoin joka puolella asemaa leijailevan pelottavan savun hajun ison maastopalon jälkeen. Kuulin hätäkeskuksen kutsut ja sireenien ulinan. Näin surullisen katseen hiljaisen työtoverini silmissä hänen tultuaan pitkältä keikalta. Kaikkea ei voi pelastaa, taitavakaan ammattilainen. Sanoja ei ollut, oli vain tunne siitä, että iso ja paha oli tapahtunut. Palomiehen selässä on aina näkymätön reppu, jossa edelliset keikat kulkevat muistoina ja huonon savun hajuisina mukana. Työpäivän jälkeen on pakko peseytyä.

Teen edelleen töitä tulen parissa, vaikken haistakaan savua. Tapaan nuoria, heidän vanhempiaan ja viranomaisia, keskustelen tulen vaaroista ja sytyttämisestä, tulella leikkimisestä. Puhumme siitä, mitä tapahtui ja mitä olisi voinut tapahtua. Tutkin yliopistossa sitä, miten lapset ja nuoret osaavat käsitellä tulta – ja miten he eivät osaa. Tätä kaikkea teen, koska haluan, että hyvä tuli lisääntyisi ja paha tuli vähenisi. Millainen sinun tulesi on – hyvä vai paha?

TUNNISTA, TUUMAA ja TOIMI

Tietoja

Luotu 26.01.2012

Kirjoittanut Juhani Tuure

Ohoh! Lähes kaikki vahingot tuntuvat sattuvan yllättäen, tyylin ”miten tässä nyt näin kävikään?”

Miksiköhän? Johtuu varmaankin siitä, että emme aina tunnista ympärillämme piileviä vaaroja – oli kyseessä sitten arjen toistuvat rutiinit tai jokin uusi, poikkeava tilanne.

Ja vaikka vaaran tunnistaisimmekin, saatamme olla välinpitämättömiä asiaa kohtaan. Mahdollisia seuraamuksia ei jakseta tuumata sen enempää.

Joskus voimme asiaa jopa hieman mielessämme pohtiakin, mutta emme ehdi, jaksa tai muista toimia niin, että asia tulisi saman tien hoidettua kuntoon.

Niinpä ”tuntuu toi” eli Tunnista – Tuumaa – Toimi on hyvä hokema aina ja joka paikassa, jotta kaikessa tekemisessä säilyisi hyvä maku. Aina ei tarvitse sattua ja tapahtua – voi vaan ihan ikimuistoisen mukavasti tapahtua.

Pienellä tuntuu toi –tsekkauksella voi talo jäädä palamatta, kaveri tai minä itse välttyä loukkaantumiselta. Silloin toteutuu myös se tekemisen teema: tehden sitä tai tätä, säilyy aina nou hätä!

…joten eiköhän tehdä itsellemme alkaneen vuoden Nou Hätä –lupaus:

Lupaan ja vannon

kautta kiven ja kannon,

vaaran paikat tunnistaa,

silmiä aio en ummistaa.

seuraamuksia tuumailen,

korjausduunia zuumailen.

Jos sanani syön,

niin moponi myön.

…ja mörökölli minut vieköön”

Turvallisuudesta elämäntehtävä

Tietoja

Luotu 12.01.2012

Kirjoittanut Piatta Rulja

Minua pyydettiin bloggaamisen aluksi esittelemään itseni: Moi, olen Piatta, 22-vuotias helsinkiläinen yliopisto-opiskelija. Tuo ei kuitenkaan ole kovin olennaista. Olennaista on se, että Hannu Hirvonen kysyi edellisessä blogimerkinnässään, mikä tulessa kiehtoo. Olen itsekin miettinyt samaa viimeiset viisitoista vuotta, jotka olen harrastanut vapaaehtoista palokuntaa.

Jotkut tyypit osaavat sytyttää ja tuhota. Toiset tyypit osaavat sammuttaa ja auttaa. Palokunnassa kovin tyyppi on se, joka osaa omalla ammattitaidollaan jeesata hädässä sekä kaveria että ketä tahansa muuta, vaikka liekkien ja leimahduksien keskellä. Usein kuitenkin arkipäiväisemmissä jutuissa.

Karrikoidusti kaupungeissa vapaapalokunnat toimivat reservinä siltä varalta, että ammattimiehiltä loppuvat resurssit. Maaseudulla harvemmin on ammattipalokuntia, ja kaikki tulipalot, myrskyvauriot, liikenneonnettomuudet sekä kissojen puusta hakemiset hoidetaan vapaaehtoisten voimin. Moni kylä olisi maan tasalla, jollei VPK:ta olisi.

Wikipediasta sekä muualta netistä voi lukea siitä, miten palokuntaharrastus on virallisesti määritelty. Joku on saattanut saada Pelastajista jonkinlaisen aavistuksen ammattipalomiesten touhuista, ja Youtubesta löytyy videoita erilaisista palohelveteistä. Todellisuutta on kuitenkin vähän vaikeaa rakentaa pelkästä sähköisestä materiaalista ja faktasta.

Pillikeikkojen sijaan kyse on jostakin suuremmasta, pikemminkin elämäntavasta ja halusta tehdä jotain merkityksellistä. Kun Nou Hätä -kampanjan avulla voi pelastaa jonkun hengen (oppimalla, kuinka tulipalot estetään ja alkusammutetaan, kuinka annetaan ensiapua ja mitä tehdään, kun kaksi henkilöautoa rusentavat toisensa), sama se on palokunnassa. Mittakaava on vain vähän isompi.

Joskus kannattaa pysähtyä miettimään, vaikka vain yhden välkän verran, että millainen tyyppi – tuhoaja vai auttaja – sitä itse haluaa olla. Mitä kaikkea hauskaa ja jännää haluaa elämässään kokea, ja mitä kaikkea hyvää pystyisi itse tekemään.

Jos tuli kiehtoo, ja ihan muutenkin, minä suosittelen uuden harrastuksen aloittamista.